Neljä vuotta sitten kävin kahvipöytäkeskustelua
koulupsykologin kanssa yleisesti opiskelusta. Juttelimme myös matematiikan
opiskelusta ja hän sanoi, että ”matematiikka on tunneaine”. Tuon keskustelun
jälkeen jäin pohtimaan matematiikkaan liittyviä tunteita. Olen huomannut, että
tunteet todella ohjaavat oppilaita positiivisesti ja negatiivisesti
matematiikan opiskelussa. Nuo kolme sanaa ovat vaivanneet minua niin paljon,
että toimintani opettajan roolissa on muuttunut kuluneiden neljän vuoden
aikana.
eDimensiossa julkaistiin syksyllä Matematiikka on tunnettaja mielikuvitusta –blogijuttu, jossa käsiteltiin juuri samaa teemaa.
Olen omassa opetuksessani huomannut muutaman ilmiön, joihin
tuntuu juuri tunteilla olevan vaikutusta. Viime vuosina näihin ilmiöihin olen
pyrkinyt löytämään selityksiä ja auttamaan oppilaita omalla toiminnallani.
”Kun en osaa matematiikkaa, niin olen huono.”
Oppilaat määrittävät itseään liian usein matematiikan
osaamisen kautta. Jos en osaa matematiikkaa, niin en ole hyvä missään. Yritän opetuksessani
tukea oppilasta näkemään, että hänen menestyminen ja lahjakkuus löytyy joltain
toiselta osa-alueelta elämästä, vaikkei matemaattisesti olisikaan niin huippu
hyvä. Mistä nousee matematiikan ylikorostunut asema omien kykyjen arviointiin?
”Miksi ei saa olla hyvä?”
Liikunnallisesti, musikaalisesti ja kuvaamataidollisesti
lahjakas nuori on helpompaa olla kaveriporukassa kuin matemaattisesti lahjakas
nuori. Onneksi on myös paljon opetusryhmiä, joissa on aidosti arvostettua olla
matemaattisesti lahjakas nuori. Miksi ei saa olla lahjakas matemaattisesti
ilman, että joutuu negatiivisesti leimatuksi?
”En osaa…”
Viime vuosien ajan olen entistä enemmän kohdannut
tilanteita, joissa syksyllä uutena opetukseeni tuleva oppilas sanoo tunnista
toiseen uusien haasteiden edessä, ettei osaa tehdä tehtävää. Kun opin tuntemaan
oppilaita, niin tiedän, ettei se ole oikeasti totta. Kysymys on jollain tavalla
itseluottamuksesta omiin kykyihin. Pyydän nykyään oppilasta kertomaan miten
aloittaisi tehtävän, johon vastaus on ”en tiedä”. Jatkan pyytämällä ehdotusta
ja lupaan antaa vinkin, jos hänen ehdotus on väärin. Todellisuudessa muutamaa
tilannetta lukuun ottamatta oppilas on aina ehdottanut täysin oikeaa tapaa
ratkaista tehtävä. Kannustan oppilasta muistuttamalla, että hän itse ehdotti
oikeaa tapaa ratkaista. Miksi oppilaalla on niin vahva tunne epäonnistumisen
mahdollisuudesta, ettei kannata edes yrittää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti